Tauno Dufva meni vuonna 1966 karjanhoitokouluun sillä ajatuksella, että saa karjanhoitotyöstä loppuiäkseen ammatin. Niin kävikin.
Jokioisten kartanon karjanhoitokoulussa oli jo tuolloin sata lehmää. Aamulla mentiin navettaan, päivällä oli oppitunnit ja illalla tehtiin taas navettatyöt.
– Nuorena miehenä jaksoi tehdä. Ei sitä minään pitänyt.
Koulun jälkeen Dufva oli kymmenkunta vuotta töissä usealla isolla karjatilalla Etelä-Suomessa. Koulutus ja työkokemus antoivat vahvan ammattitaidon. Hän suoritti myös karjamestarin tutkinnon.
Mopolla töihin
Ensimmäiset lomitustyöt Dufva teki Hartolassa vuonna 1978 kahden karjanhoitajapestin välissä. Hän kulki tiloille aluksi mopolla tai moottoripyörällä ja yöpyi tiloilla. Kulkupeli vaihtui pian autoksi. Päivän mittaan tehtiin kaikenlaista, mitä isäntäväki pyysi, vaikka se ei aina lomittajalle olisi kuulunutkaan. Vakituisena maatalouslomittajana Sysmän yksikössä hän aloitti vuonna 1983.
Dufva muistelee alkuvuosina mm. syöttäneensä viljaa puimakoneelle, ajaneensa pahnoja pellolta, paloitelleensa eläimille haettuja vehnäsiä, leipiä ja perunoita ja tyhjentäneensä vasikan karsinan, jossa oli puoli metriä lantaa. Näiden töiden tunteja ei voinut kunnalle laittaa, joten palkka jäi saamatta.
– Yksi isäntä oli lähtenyt juopottelemaan, kun kerran lomittaja tuli tilalle. Ei ollut väkirehuja, niin jauhatin muutaman säkin viljaa.
Suurin osa lomitustiloista oli pikkupaikkoja, mutta isotöisiä. Isäntäväillä oli joskus erikoisiakin työkäytäntöjä, mutta lomittaja ei pahemmin pyrkinyt tilallisia neuvomaan.
– Jos kysyttiin, niin silloin toki neuvoin.
Lannat kolattiin ja heitettiin talikolla lantalaan. AIV-rehu revittiin myös talikolla irti siilosta. Maidot vietiin 50 litran tonkissa käsikärryillä tien varteen. Tiloilla saattoi olla lehmien lisäksi sikoja ja hevonen. Käsinlypsypaikkoja Dufvalle tuli vastaan vain yksi, ja sinnekin hankittiin sittemmin lypsykone.
Tauno Dufva on nähnyt sittemmin monen tilan lopettavan lypsykarjan pidon. Tavallaan se on ollut haikeaa, mutta luonnollista, kun tilan väki ikääntyy.
– Olen minä joillain tiloilla tilatankin pessyt sen viimeisen kerran.
Arvostusta vara nostaa
Tauno Dufvan mukaan lomittajien arvostus on ollut aina heikkoa. Erityisesti häntä harmittaa, että kunta ja lomalautakunta eivät ole pitäneet huolta lomittajien palkkatasosta. Kun kaikki raha lomitukseen tuli valtiolta, palkkoja olisi hänen mukaansa pitänyt nostaa 1–2 palkkaluokkaa.
– Ne rahat olisi osin palanneet verotuloina kuntaan. Turha sanoa, että lomittajia ei saada, kun ei hoidettu asioita kuntoon eikä ymmärretty lomitustyön merkitystä.
Dufva toimi kunnassa myös KTV:n pääluottamismiehenä, joten sai sen kurssien kautta hyvät tiedot työsuhdeasioista.
Tilan väen kanssa asiat yleensä sujuivat hyvin, mutta asiattomia kommenttejakin tuli vastaan. Yksi emäntä sanoi, että taitaa lomittajilla olla hyvät palkat kun uudella dieselfarmarilla ajat.
– Vastasin, että emäntä voi myydä kampuransa pois ja ruveta lomittajaksi nauttimaan tätä isoa palkkaa.
Lomitusrenkaassa työskentelystä Dufvalla on hyvät muistot, koska oli mukava mennä tutuille tiloille. Yhden vuoden hän oli myös johtavan lomittajan sijaisena.
– Silloin lähdin illalla joskus saunastakin lomatoimistoon, kun tiloilta soittivat, että lomittaja ei ole tullut tai halusivat tietää, kuka tulee huomenna.
Lomitustyössä Dufva piti siitä, että sai olla päiväsydämen vapaana. Tilipussiakin pystyi kasvattamaan, jos oli töissä juhlapyhinä ja sai siitä lisiä palkkaan.
Tauno Dufva meni aikoinaan karjanhoitokouluun ajatuksella, että karjanhoitotöitä painetaan työuran loppuun asti. Se myös toteutui. Raskas työ otti olkapäihin ja selkään, ja vammat pakottivat lopettamaan työn teon joitain vuosia ennen vanhuuseläkettä.
Kuva ja teksti: Irma Peltola