“Olen ollut lomittajana vuodesta 1996. Olin silloin tilallinen ja törmäsin Blomqvistin Tainaan kunnantalolla. Hän sai ylipuhuttua minut tuuraamaan lihakarjatilalle. En osannut silloin vielä edes lypsää.
Olin ehkä pari vuotta tuntilaisena, kunnes minut vakinaistettiin. Pääsääntöisesti teen edelleen lomitusta Sysmän kunnan alueella.
Kun sain enemmän rutiinia työhön ja opettelin lypsämään, töitä alkoi tullakin enemmän. Oma maatila jäi pois ja päätin jatkaa lomitusta. Kouluttauduin myös lisää; maatalouslomittajaksi 2005, 2012 kotieläinjalostuksen agronomiksi, MMM. Mutta koska lypsylehmät edelleen kiinnostivat, jatkoin opiskelua. Vuonna 2018 valmistuin agronomiksi yliopistosta.
Olen huomannut olevani käytännön ihminen, joten jatkoin lomitustyötä. Toki voisin Exceleitäkin vääntää, mutta en halua tehdä sitä kokopäiväisesti.
Lehmät on mukavia eläiminä, elintarviketuotannossa tarvitaan niitä. Jos osaisin englantia paremmin olisin varmaan hakenut tutkijaksi. Tämä on ehkä erikoinen näkökanta, mutta tykkään yhdistää tiukan tiedon käytäntöön: minua kiehtoo pötsin toiminta ja eläin sen ympärillä. Tykkään lehmistä siis myös mikrobiologian tasolta. Utaretulehdukset sun muut on minulle intohimo!
Näen edelleen lehmän tuottaman maidon erittäin hyvänä proteiinin lähteenä. En näe, että sitä voitaisiin lopettaa. Korvata toki voidaan, mutta maidontuotantoa tarvitaan silti. Pohjoisen pelloilla kasvaa pääasiassa vain nurmea. Ja lehmähän on paras muuttamaan ruohon proteiiniksi.
Hoidan myös sikoja ja hevosia. Käyn noin 6-7 vakitilalla, joissa olen kohta 30 vuotta käynyt. Aika usein lomittaja käy samoilla tiloilla, että hommat luistaa ja tiedetään tilan työt. Säännöllisyys tuo mielekkyyttä sekä lomittajalle että tilalliselle.
Uutta teknologiaa on tullut helpottamaan, mutta samalla alueet ovat suurentuneet. Aikaa menee paljon matkojen ajamiseen. Työajat on myös minimissään, vaikka pitäisi tehdä rauhallisesti, eikä kiireellä. Lomittajien työtehtäviä rajoitetaan kokoajan. Turhauttaa mennä tilalle, missä on tekemätöntä työtä, johon en saa aikaa tehdä.
Kun tekemätöntä työtä jää, sitä joutuu jättämään tilan väelle tai sitten haetaan jatkoaikaa. Ei koskaan jätetä työtä kesken. Esimerkiksi keväällä aitojen tekeminen on meiltä kielletty. Se on typerää, koska voisimme täyttää niillä meidän työpäiviä. Työviihtyvyyttä se ei paranna. Tälle alalle hakeutuu ahkeria ihmisiä, joten tekemättömän työn näkeminen on raskasta. En näe, että tämä montaa vuotta enää jatkuu näin. Uskon, että tulee tilarinkejä, joissa on tilojen kesken omatyöntekijä tai lomittaja. Joku palveluseteli voisi myös olla vaihtoehto.
Tykkään siitä, että työt on keventyneet fyysisesti. Koneellistuminen on siinä auttanut. Minulla on ollut pääsääntöisesti edistyksellisiä tiloja, joissa näkee eläinten hyvinvointia ja sitä on kiva seurata. Peltopuolella yhtälailla, nykyään viljely on järkevämpää.
Kun on itsellä semmoinen rapia 10 vuotta työaikaa jäljellä, toivoisin, että voisin jatkaa tässä työssä. Mutta jos jotain muuta löytyy niin herkästi vaihtaisin huonon byrokratian takia. Perustyö on pysynyt samana. Ja kun ikää tulee, näin fyysisessä työssä pitäisi pysyä, kunnossa, moni rasittuu liikaa. Onneksi työ on keventynyt.”
Kuva ja teksti: Taru Wahlroos ja Anne Kalliola