Lomitustoiminnan alussa sopivia ihmisiä lomittajiksi etsittiin kissojen ja koirien kanssa, koska koko ammattikuntaa ei vielä ollut.
Lomitusjärjestelmän käynnistyessä maataloussihteerit järjestivät lomituksia oman työnsä ohessa. Niin teki myös Matti Virtanen, joka aloitti vuonna 1975 Sysmän kunnan ensimmäisenä maataloussihteerinä. Kuntaan perustettiin lomalautakunta ja sen sihteerin työt tulivat Virtasen kontolle. Käytännössä hän pyöritti lomituksia.
– Työ oli alussa sellaista pilotointia. Mietittiin, miten tehdään, jotta saadaan homma järjellisesti toimimaan.
Raamit ja rahat lomitukseen tulivat kuntaan sosiaali- ja terveysministeriöltä. Kuntien lomituksista vastaaville järjestettiin pari kertaa vuodessa koulutuksia. Niitä piti Martti Siipola, joka vastasi maatalouslomitusjärjestelmän kehittämisestä ministeriössä valtakunnallisesti aina 1990-luvulle asti.
– Itä-Hämeen kunnista mentiin Mikkeliin koulutuksiin. Ne olivat osin vuoropuhelua, jossa haettiin myös kentältä hyviä käytäntöjä. Itsekin pidin pyynnöstä jonkin alustuksen, muistelee Matti Virtanen.
Pystymetsästä lomittajaksi
Lomittajiksi saatiin aluksi hyvin kirjavaa porukkaa. Työhaastattelussa lähinnä kysyttiin, onko hakija tehnyt alan töitä aiemmin. Harvalla oli karjatalouskoulu tai vastaava käytynä. Sittemmin Joutsan karjatalouskouluun tuli lomittajakoulutusta ja tilanne parani.
– Lomittajaksi tultiin vähän pystymetsästä. Alalle ei ollut omaa koulutusta eikä varsinaisia ammattitaitovaatimuksia, koska koko ammatti oli uusi. Lomittajien työmotivaatio jäi heikoksi ja vaihtuvuus oli suurta. Oli ihan kullanarvoista, jos joku pysyi lomittajana vuoden tai kaksi, toteaa Matti Virtanen.
Monella tilalla lomittajana oli joku perheenjäsen, jolle kunta maksoi palkan.
Kirjavan lomittajakunnan kanssa sattui ja tapahtui. Palautetta tuli tiloilta sen verran usein, että jos kännyköitä olisi tuolloin ollut, ei maataloussihteeri olisi saanut hetkenkään rauhaa. Kerran tilan isäntä soitti ja sanoi lomittajan tulleen ympärikännissä paikalle.
– Sovittiin, että isäntä laittaa lomittajan jonnekin nukkumaan ja kun tämä selviää, katsoo sitten, pystyykö hän töihin, kertoo Virtanen.
Jos olisi käynyt joku vahinko tuon lomittajan kanssa, vastuu olisi ollut työnantajan eli kunnan.
Niinkin kävi, että naispuolinen lomittaja meni poikamiesisännän tilalle ja jäi sille tielleen emännäksi.
Lyhytkin loma oli tarpeen
Lomaoikeus oli aluksi vain kuusi päivää vuodessa. Etenkin nuorempi polvi otti loma-asian heti omakseen, kun taas osalle iäkkäämmistä karjatilallisista tilanne oli oudompi. He olivat ehkä koko ikänsä päivittäin hoitaneet karjaansa. Oli vieraampaa antaa työt ja eläimet ulkopuolisen vastuulle ja uskoa, että lehmät pysyvät hengissä. Lomittajaksi tulikin tällöin usein sukulainen.
Moni viljelijä ei lähtenyt pois tilalta loman aikana. Kyse ei välttämättä ollut luottamuksen puutteesta lomittajaa kohtaan, vaan isäntäväki jäi tilalle tekemään muita töitä. Eikä 1970-luvun maaseudulla ylipäänsä ollut kovin yleistä lähteä lomamatkoille.
Matti Virtanen arvelee, että lomatoiminnan alussa kaikki ei aina mennyt kauhean sujuvasti. Asia oli kaikille, niin viljelijöille, lomittajille kuin hallinnolle uusi. Käytäntöjä kehitettiin kokemusten mukaan.
Lomitukset saatiin kuitenkin kohtuudella lain mukaan toimimaan.
Kuva ja teksti: Irma Peltola