Margit Suihkonen muistelee lämmöllä aikaa lomitusrenkaassa. Tutuille tiloille oli mukava mennä töihin.
Neljä vakituista lomitustilaa alle kymmenen kilometrin etäisyydellä kotoa kuulostaa tänä päivänä lomittajan unelmatyöltä. Tällaisessa renkaassa Margit Suihkonen aloitti lomittajan työt Sysmässä vuonna 1987.
Suihkosen mukaan lomitusrenkaan yksi hyvä puoli oli pitkäjänteisyys. Työlistat sovittiin yhteisissä palavereissa kolmeksi kuukaudeksi eteenpäin. Tilat ja niiden työt olivat tuttuja, ja työmatkoihin ei juuri kulunut aikaa, jolloin kaksiosainen työpäivä oli kevyempi kuin nykyään. Plussana tuli luonteva yhteys tilan ihmisiin.
– Siinä töiden lomassa tuli tutuiksi puolin ja toisin elämän hyvät ja huonot puolet, ilot ja vastoinkäymiset.
Erityisesti emännät purkavat navetalla myös huoliaan. Suihkonen kertoo kuuntelevansa, mutta pyrkii jättämään ne asiat navetalle, eikä kantamaan kotiin.
Yhdellä alkuperäisen renkaan tiloista Suihkonen lomitti peräti 33 vuotta, aina siihen asti, kun tila lopetti karjanpidon. Monella muullakaan entisellä rengastilalla ei ole enää kotieläimiä.
– Toki oli surku, kun hyvä työ meni. Olin kuitenkin iloinen, kun viljelijä pääsi ansaitulle eläkkeelle.
Osa tilan elämää
Vuosikymmeniä jatkunut yhteinen työnteko navetalla loi erityisen suhteen tilan väen ja lomittajan välille. Kylillä tavatessa vaihdetaan kuulumiset ja päivitetään aikuistuneiden lasten vaiheet. Yhdestä emännästä tuli hyvä ystävä ja reissukaveri.
Rengastilalla oli yhtenä aamuna lappu karjakeittiön vesipadan päällä, että lähdettiin yöllä synnytyslaitokselle. Kun tyttövauva tuli sitten kotiin, samana päivänä Suomen naiset olivat hiihtäneet Lahden MM-kisoissa kolmoisvoiton. Sittemmin Suihkonen lomitti useamman lapsen kaste- ja rippijuhlat ja lakkiaiset.
Margit Suihkonen arvelee, että vuosiloma- ja sijaisapujärjestelmän alku oli erityisesti naisille tärkeää. Lehmät olivat enemmän emäntien asia. Myös äitiysloma tuli aivan eri tavalla mahdolliseksi lomituksen myötä.
Jaksamisen apuna
Suihkosen mukaan parasta lomittajan työssä on, kun emäntä ja isäntä pääsevät vapaalle ja ovat tyytyväisiä.
– Arvostan sitä, että voin auttaa heitä työssä jaksamisessa. Nykyään tilalliset ovat väsyneempiä kuin ennen, väsyneitä työhön ja siihen kaikkeen paperihommaan, mitä heillä on.
Fyysinen työ on aina ollut Suihkoselle mieleen. Jos joku tila on ollut töiltään erityisen raskas, hän on tavannut ajatella, että kyllä aina 4–5 päivää kerrallaan pärjää, kun tilan väki jaksaa vuoden ympäri. Sittemmin nuo tilat ovat kyllä pääosin lopettaneet.
Tärkeää on ollut varmuus työpaikasta ja se, että työtä on riittänyt.
– Ja olen sitä jaksanut tehdä, hän naurahtaa.
Nykyään Margit Suihkonen lomittaa parsinavetoissa kymmenellä tilalla, joista kauimmainen on naapurikunnassa. Talikkoon ei juuri tarvitse tarttua, sillä ruokinta-automaatit hoitavat väkirehujen jaon ja karkea rehu jaetaan pienkuormaajilla.
– Isoilla tiloilla meitä on kaksi lomittajaa töissä. Toisen kanssa on kiva tehdä töitä, koska työkavereita ei usein ole.
Ennen käytiin tilalla kahvilla päivän mittaan parikin kertaa. Se oli sen ajan tapa. Nykyään istahdetaan alas ensimmäisen lomituspäivän aamuna ja päivitetään lehmien tilanne. Nyt on hyvä näin.
– Kun tilan väki on lomalla, ei heidän pidä passata lomittajaa ja nousta aikaisin ylös sen vuoksi. Jos ongelmia on, aina voi soittaa, pohtii Suihkonen.
Hallintokin on muuttunut. Ennen soiteltiin ja saatettiin poiketa lomatoimistossa rupattelemassa, kun hallintoporukka oli samassa huoneessa. Nykyään heillä on etäpäiviä, omat huoneet ja yhteydenpito lähijohtajan kanssa tapahtuu viestein. Neljän viikon työlistat tulevat sähköpostiin. Sekin toimii, mutta on erilaista.
– Minulla on aina ollut hyvät esimiehet ja kohtelu on ollut asiallista, sanoo Margit Suihkonen.
Teksti: Irma Peltola
Kuvat: Margit Suihkosen kotialbumi