Neljäkymmentä vuotta maatalouslomittajana on antanut sysmäläiselle Rauno Anttilalle näköalapaikan maatalouden muutokseen.
Vielä 1980-luvulla lypsettiin pääasiassa kannukoneella. Lannanluonnin ja rehujen jaon apuna oli kottikärryt. Tiloilla oli muutama lehmä, isoimmilla kaksikymmentä. Matkat tiloille olivat todella lyhyitä.
– Kaikilla naapureilla oli lehmiä, joten lomitin omalla kylällä, kertoo Anttila.
Rauno Anttila on itsekin ollut aiemmin lomaoikeutettu. Lypsykarjan hoito on ollut tuttua puuhaa ja ymmärrystä on ollut myös siitä, mitä yrittäjä lomitukselta odottaa.
– Kerran kun tultiin reissusta, oli lomittaja unohtanut lypsykoneen päälle. Ei siitä mitään vahinkoa tullut, myhäilee Anttila.
Työ oli fyysisesti raskaampaa, koska koneita ei juuri ollut, mutta leppoisampaa ja vapaampaa kuin nykyisin. Tuvassa käytiin päivittäin kahvilla ja joskus syömässäkin. Ennen saatettiin tehdä myös peltoviljelyn töitä tai aurata talvella tukkeutunut tie ajokuntoon. Tiloilla Rauno Anttila ei ole koskaan yöpynyt, eikä ole lypsänyt käsin.
Kokemus on valttia
Maatalouden teknologinen kehitys ja karjakokojen kasvu on muuttanut lomittajan työtä. Koko ajan on omaksuttava uutta. Isäntiä painaa usein kiire ja stressi, samoin lomittajaa.
– Lypsyssä saattaa olla 100 lehmää ja pelkkä lypsytyö lypsyasemalla voi kestää 3,5–4 tuntia kerrallaan. Lomittajia voi olla kaksi töissä.
Erityisesti parsinavetoissa on monenlaisia väki- ja säilörehun tai appeen jakelulaitteistoja ja niiden käytössä tilakohtaisia käytänteitä. Kursseja niihin on ollut, mutta jos kurssin jälkeen ei pääse laitteita käyttämään, oppi ei muutu rutiiniksi.
– Lypsyrobotteja on myös monenlaisia, mutta niiden perustoiminnot oppii helposti.
Ammattitaito syntyy työtä tekemällä, eikä koulussa saatu oppi ja eläimistä tykkääminen riitä pitkälle. Vaikka Anttila lomittaa vakituisesti kymmenellä tilalla, joka vuosi hänelle tulee noin kaksi uutta tilaa uusine systeemeineen.
Työtä on riittänyt
Lomituspalveluyksikön kasvu yhden kunnan alueesta 53 kunnan kokoiseksi ei ole juuri Rauno Anttilan työhön vaikuttanut. Työmatkat ovat säilyneet kohtalaisina, sillä kauimmaisin tila on noin 50 kilometrin päässä. Työtuntien ja matkakilometrien raportoinnin siirtyminen paperilta kännykkäsovellukseen on sujunut jouhevasti.
– Tilojen isäntäväen ja lomituksen johtoportaan kanssa kaikki on aina sujunut mukavasti, sanoo Rauno Anttila.
Anttila on viihtynyt lomittajana, mutta iän myötä työssä jaksaminen on alkanut mietityttää. Hyvää on ollut varmuus työn jatkuvuudesta ja pidemmät lomat kuin tehdastyössä. Huonoa on kaksiosainen työpäivä, jossa iltatyö estää osallistumisen moniin harrastuksiin. Yöunetkin voivat jäädä vajaiksi, jos tila on kaukana.
– Aamunavetta voi alkaa ennen viittä ja illalla työt loppuvat kahdeksan jälkeen ja niihin matkat päälle. Toisaalta keskellä päivää voi tehdä omia hommia ja hoitaa asioita, toteaa Rauno Anttila.
Kuva ja teksti: Irma Peltola